Täysipäiväinen työskentely väitöskirjan parissa alkoi keväällä 2022. Silti vasta nyt keväällä 2025 olen toden teolla alkanut kirjoittaa. Nyt kirjoitan sitä, mikä on kajastellut tunnelin päässä alusta asti: tekstiä, josta on tuleva väitöskirja. Josta on tuleva kirja.
Kirjoitusprosessi tuntuu intiimiltä – se johdattaa vastatusten oman itseni kanssa, oman tietämiseni kanssa. Väitöskirja jatkuvasti, päivittäin, näyttää minulle sen, mitä en tiedä – tietämättömyyteni meri on kasvanut rannattomaksi. Sitäkin on tutkijaksi kasvaminen, ajattelen.
On niin paljon, mitä tietää, tai missä tietämättömyys voi ilmetä. On ajateltava kaiken perusteita: miksi ajattelen näin? Mikä vielä on pimennossa, mitä en vielä näe, en ymmärrä, omasta tietämättömyydestäni?
Tällainen prosessi on luonnollisesti hyvin intensiivinen. Ajattelenkin tohtorikoulutusta metamorfoosina. Muutun maisterista tohtoriksi, koska jokin todella on muuttunut. Jokin olennainen, olemuksellinen. Kun astun puhujanpönttöön lukemaan lektioni, en ole enää se, mikä aluksi olin.
Ensimmäisinä vuosina minusta tuntui, että opin nimenomaan tutkimastani aiheesta, kustantamisen maailmasta. Mutta tänä keväänä oppimiseni laatu on muuttunut. On opeteltava sitoutumaan: lyötävä lukkoon tieteelliset sitoumukset ja perusteltava itselleni niistä jokainen. Ne pitää perustella niin hyvin, että niistä tulee liimaa, joka liittää tutkimuksen paikalleen.
Kirjoitan usvassa, vielä kokonaisuutta ymmärtämättä. Sukellan hämäriin, tiiviisiin kaninkoloihin milloin mistäkin asiasta – mitä on kulttuurintutkimus, mitä on haastatteleminen, mitä tarkoittaa ammatti, mitä kustantaminen, mitä tarkoittaa kirjailija, mitä tarkoittaa se, että ylipäätään olen yliopistossa ja kirjoitan. Mihin olen ihmisenä sitoutunut, mihin tutkijana?
On löydettävä tutkimuksellinen perhe, joka koostuu teksteistä. Luen paljon sellaista, mikä tuntui ohittavan liian kaukaa sen, miten itse ajattelen ja koen. Mutta välillä jokin teksti läikähtää tahraksi sydämen päälle ja nostattaa valtavan kirjoittamisen halun: halun kirjoittaa tämän tekstin kanssa.
Tieteellinen kirjoittaminen on energisoivaa. Se on sitä siksi, ettei kirjoittaja ole yksin, vaan yhdessä muiden tekstien kanssa. Niistä saa voimaa. Joinain päivinä kirjoitan, kunnes tunnen oloni aivan sekavaksi. Tunnit kuluvat, tauot unohtuvat. Ei ihme, että joinain päivinä raahaudun yliopistolle vain huomatakseni, ettei mistään tule mitään. Ja silti niinäkin päivinä jotain saattaa syntyä.
Tai sitten totean jo aamulla, ettei tänään. Menenkin uimahalliin ja lounaalle, kävelylle järvenrantaan.
Pelkään usein. Pelkään ajan ja rahan loppumista ja sitä, mitä muut sanovat. Kirjoitan niin lähellä itseäni, oman ajatteluni äärirajoilla. Ei ole mitään mukavuusaluetta, jonka sisällä voisin tuottaa tekstini. Olen jatkuvasti rajalla.
Kirjoittaminen on välttämätöntä. Ja se on valtava riski.
Joka päivä riski on otettava uudestaan. Sitä on tutkijuus, ajattelen.
Media-alan tutkimussäätiö on myöntänyt Mölsälle jatko-opintoapurahaa vuosina 2021, 2022, 2023 sekä 2024.