Erik Ståhlin pro gradu -tutkielma ”’Vaikeneminen ei ole koskaan ratkaisu’ – Häiriköinnin kohteeksi joutuneiden toimittajien selviytymisstrategiat” paneutuu toimittajien kohtaamaan häiriköintiin. Helsingin yliopistossa tehty pro gradu tutkii selviytymisstrategioita, joita toimittajat hyödyntävät häiriköinnistä selviytyäkseen.
Julkisten henkilöiden sananvapaus on hyökkäyksen kohteena. Moni virkamies, poliitikko ja toimittaja on joutunut häiriköinnin kohteeksi, ja jotkut jopa systemaattisten vihakampanjoiden uhreiksi. Yksittäisen toimittajan kärsimys häirinnän johdosta on henkilökohtainen tragedia, mutta myös yhteiskunnalle hänen mahdollisella vaikenemisellaan on merkittäviä vaikutuksia.
Tutkielman tarkoitus on selvittää millaisia strategioita toimittajat hyödyntävät selviytyäkseen häirinnästä, jotta he pystyisivät jatkamaan yhteiskunnalle ja demokratialle tärkeää työtään.
Häirinnän on havaittu keskittyneen tiettyjen aiheiden ympärille. Esimerkiksi maahanmuutosta tai monikulttuurisuudesta kirjoittaneet toimittajat ovat joutuneet erityisen rankan häirinnän kohteeksi. Myös Venäjään liittyvä raportointi on reaktioita herättävä aihe, ja se on toiminut aineiston rajaavana tekijänä tässä tutkielmassa. Aineisto koostuu kuudesta haastattelusta. Informantteina käytettiin toimittajia, jotka ovat raportoineet Venäjän asioista ja joutuneet häirinnän kohteeksi.
Aineisto kerättiin teemahaastatteluin, jossa keskityttiin pääasiallisesti häirintään, selviytymistapoihin ja toimittajien toimintaan sosiaalisessa mediassa. Analyysi perustuu teemoitteluun, jossa tunnistettiin haastateltaville yhteiset strategiat. Teoreettisena viitekehyksenä käytettiin Arlie Hochschildin teoriaa tunnetyöstä sekä muiden tutkijoiden lisäyksiä samaan teoriaan.
Jokainen haastateltavista on joutunut häiritsevien sähköpostiviestien kohteeksi. Lievimmillään kyse on ollut asiattomasta henkilöön käyvästä palautteesta ja pahimmillaan toimittaja on uhattu raiskata tai tappaa. Epämääräisemmät uhkaukset, kuten muistutukset olla valppaana tai epäselvät viestit voidaan myös tulkita uhkauksiksi. Useat haastateltavat ovat saaneet samankaltaisia viestejä myös sosiaalisessa mediassa ja puhelimitse.
Systemaattista häiriköintiä haastateltavia kohtaan on ilmennyt laajoina ja voimakkaina vihakampanjoina, jotka ovat alkaneet ja loppuneet äkillisesti, ikään kuin komennosta. Toimittajaa on loattu sosiaalisessa mediassa, ja työskentelyä on häiritty pommittamalla sähköpostia valtavalla viestimäärällä. Tämäntapaisia hyökkäyksiä on joskus edeltänyt toimittajan yhteystietojen levittäminen eri foorumeilla ja verkkosivuilla. Foorumeja ja vastamediasivustoja on käytetty myös toimittajien haukkumiseen sekä valheiden levittämiseen toimittajien väitetyistä agendoista ja rikoksista.
Moni haastateltavista on kohdannut fyysistä häiriköintiä. Kotirauhaa on rikottu ja häiriköitsijät ovat jättäneet merkkejä vierailuistaan, tehdäkseen kohteensa tietoiseksi läsnäolostaan. Useampi haastateltava on joutunut haukkumisten kohteeksi kadulla sekä häiriköitsijöiden videokuvaamaksi muun muassa yleisötilaisuuksissa.
Analyysin tulokset viittaavat siihen, että toimittajat käyttävät useita strategioita selviytyäkseen häirinnästä. Heidän reagoinnissansa ja tavoissansa on havaittavissa niin omien tunteiden työstämistä ja ihmissuhteisiin tukeutumista kuin viestintätapojen mukauttamista ja teknisiä ratkaisuja.
Jotkut haastateltavista keräävät systemaattisesti talteen ruutukaappauksia saamastaan nettihäiriköinnistä, ja eräs toimittaja suosittelee myös ystävän ottamista avuksi siten, että ystävä selostaa vihaviestin sisällön toimittajalle, jolloin hänen ei itse tarvitse kohdata sisältöä koko raakuudessaan. Haasteltava suosittelee myös varsinaisen avustajan palkkaamista Journalistisen kulttuurin edistämissäätiön apurahan turvin ruutukaappauksien keräämiseksi.
Toimittajien reagoinnissa häirintään ilmenee solidaarisuutta ja lähipiiriin tukeutumista. Kaikki haastateltavat ovat kertoneet häirintäkokemuksistaan läheisilleen, kollegoilleen, työnantajilleen tai viranomaisille. Varsinkin kollegat ja samanlaisen häirinnän kokeneiden kollegoiden vertaistuki nousee vastauksissa esiin arvokkaana tukena kokemusten käsittelemisessä. Kollegoiden tuki on myös kehittynyt ja saanut konkreettisempia muotoja, keskustelutuen lisäksi. Eräs toimittaja on esimerkiksi asettunut sosiaalisessa mediassa kollegansa tueksi, kun tätä on häiritty, ja toinen kertoo ”verkostoituvansa” aktiivisesti kohteeksi joutuneiden kollegoiden kanssa.
Yksilötasolla toimittajilla on monenlaisia keinoja häirinnän käsittelemiseksi. Monen haastateltavan reagoinnissa häirintään ilmenee pyrkimys pitää pää kylmänä ja laskelmoiva kyky hahmottaa mitä seurauksia voi syntyä siitä, että vastaa häiriköille tietyllä tavalla. Tähän tilannetajuun kuuluu kyky sivuuttaa häirintä täysin, mutta myös kyky panna häirintä merkille ja palata asian pariin myöhemmin. Joidenkin vastauksissa ilmenee myös uhmaava asenne: ei provosoiduta ja ollaan äärimmäisen tarkkoja artikkeleiden faktojen suhteen, jotta häiriköt eivät saisi vettä myllyynsä.
Jouduttuaan häiriköinnin kohteeksi moni haastateltava on turvautunut journalismin klassisiin periaatteisiin kuten totuuteen, puolueettomuuteen ja ”oikein toimimiseen”. Haastatteluissa käy myös ilmi, että moni näkee tietyn kovaluonteisuuden tarpeellisena toimittajan työssä. Monen puheissa on havaittavissa tiettyjä odotuksia omaan jaksamiseen liittyen, ja jotkut jopa vähättelevät omia kokemuksiaan häirinnästä.
Yksi tutkielman tärkeimmistä löydöksistä liittyy rakenteellisen tuen puutteeseen. Moni haastateltavista on puhunut esimiehilleen, työnantajilleen ja viranomaisille häirintäkokemuksistaan. Osalla on hyviä kokemuksia, mutta monella on ollut niin huonoja kokemuksia, että he ovat menettäneet uskonsa tuen saamiseen työnantajan taholta ja ovat lopuksi jättäneet ilmoittamatta kokemastaan häirinnästä. Monet haastateltavista toivovat työnantajilta ja viranomaisilta panostuksia työntekijän suojelemiseksi.
Haastateltavien vastaukset saattavat myös kieliä ongelmallisesta kulttuurista journalistiikan alalla. Puhutaan ”paksunahkaisuudesta”, ja yksi pohtii ääneen, uskaltavatko uudet nuoret toimittajat ilmoittaa kokemastaan häirinnästä vai pelkäävätkö he tulevansa leimatuiksi ”silkkipyllyiksi”.
Feministinen tutkimus on osoittanut, että journalismi on monessa suhteessa miesten luoma ala, johon on pesiytynyt machoarvoja ja -kulttuuri. Tutkielman tulokset osoittavat, että toimittajilla on työkaluja häirinnän käsittelemiseksi, mutta jatkossa olisi syytä toimittajien jaksamisen lisäksi tutkia myös työnantajien ja viranomaisten mahdollisuuksia toimittajien auttamiseksi.
Maisterintutkielma on toteutettu Kansalaisuuden kuilut ja kuplat -tutkimushankkeen puitteissa. Kysymysrunko on kehitetty yhdessä hankkeen työryhmässä.
Opinnäytetyö Heldassa.
Stipendiblogin kirjoittaja tuli kirjoituksellaan neljänneksi MEDIA-ALAN TUTKIMUSSÄÄTIÖN STIPENDIKILPAILUSSA.
