Vertti Luostarisen opinnäytetyö ”GPT-2:n hyödyntäminen fiktiosisältöjen käsikirjoittamisessa : koneoppiminen elokuvakäsikirjoittajan työkaluna” tarkastelee tekoälyn käyttöä elokuvakäsikirjoittamisen tukena. Tampereen ammattikorkeakoulussa tehty opinnäyte tutkii tekoälyn tarjoamia hyötyjä käsikirjoittajalle.
Merkitysten hahmottamisen sanotaan olevan koneille vielä mahdotonta. Koneelle voi opettaa sanoja, ja sen voi jopa opettaa yhdistelemään niitä tavoilla, jotka vaikuttavat järkeviltä. Kone ei kuitenkaan voi ymmärtää, mitä sen muodostamat virkkeet tarkoittavat. Luovilla aloilla on totuttu ajattelemaan, että olemme ”turvassa” tekoälyltä. Tekoäly koetaan hyödyttömäksi, sillä se ei kykene siihen, mihin ihminen kykenee: merkityksellisten tarinoiden kertomiseen.
Ne harvat kokeilut, joissa tekoälyä on hyödynnetty käsikirjoittamisessa, pyrkivät yleensä suoraan rinnastamaan tekoälyn ja ihmisen kirjoittaman tekstin toisiinsa. Lopputulos on ilmeinen ja ennakkoluuloja vahvistava: tekoäly ei kykene tuottamaan mitään pitemmän päälle koherenttia. Kirjoittajat, jotka pelkäävät Terminator-elokuvista tutun Skynetin vievän työnsä, voivat hymähdellä tyytyväisinä näille tuloksille. Mutta entäpä jos tekoälyä ei lähestyisi ratkaisuna olemassa oleviin ongelmiin vaan lähtökohtana täysin uusille kysymyksenasetteluille?
Jokainen teknologinen innovaatio on vienyt eteenpäin myös tarinankerrontaa. Kaapeli- ja striimauspalveluiden korvattua perinteisen mainostelevision on tv-kerronta muuttunut elinaikanani huimasti. Samaan tapaan tekoäly voi tuoda mukanaan jotain niin uutta, ettemme ymmärrä kaipaavamme sitä ennen kuin se on käsillä. Sen sijaan, että olisin testannut tekoälyn kykyä suoriutua ihmisen asettamista tehtävistä, tutkin, millaisia sisältöjä se olisi omiaan tuottamaan.
GPT-2 on amerikkalaisen OpenAI:n kehittämä tekoäly, joka kykenee generoimaan tekstiä miltei missä tahansa lajityypissä. Syötin sille elokuvakäsikirjoituksia ja analysoin sen kykyä tuottaa käsikirjoitustekstiä. Tutkin sitä, mitä se voisi saada aikaan ja miten sen käytännön tasolla voisi integroida osaksi käsikirjoittajan työnkulkua.
GPT-2 kykeni tuottamaan tekstiä, joka muistutti ulkoisesti käsikirjoitusta. Sisällöllisesti tekstit olivat odotetusti melko absurdeja. Eräs teksti kertoi yksityiskohtaisen kertomuksen rinnakkaistodellisuudesta, jossa amerikkalaisen pizzayhtiön omistaja Papa John on Filippiinien kuningas. Tarinat olivat Shakespearea lainatakseni kuin ”hullun loru, täynnä huutoa ja vimmaa, mutta mieltä vailla”. Villiä assosiointia on perinteisesti pidetty tekoälyn suurimpana heikkoutena, mutta entä jos se onkin nimenomaan sen vahvuus?
Tekstejä lukiessa ei voi olla tuntematta ”outouden laakso” -efektiä, eli tunnetta siitä, että jostain tutusta on tullutkin jotain selittämättömällä tavalla vierasta. Meille tuntemattomalla tavalla ajatteleva algoritmi on ottanut aineistona käyttämäni käsikirjoitukset ja tuottanut niiden perusteella jotain tutun oloista, mutta silti vääristynyttä. ”Algoritminen kauhu” voisi olla kokonaan uusi, tekoälyavusteisen elokuvan genre. Tieteiselokuvat ovat kautta aikain pursunneet tekoälyuhkakuvia, mutta niiden visioissa on aina jotain tunnistettavan inhimillistä verrattuna tekoälyn tekemän tekstin pelottavaan onttouteen.
Teksteillä oli myös toinen ominaispiirre, niiden unenomainen rakenne. Tekoäly ei osaa päättää eikä aloittaa tarinoita, ja sitäkin on totuttu pitämään puutteena. Sellaisenaan tekstikatkelmat toimivat kuitenkin täydellisinä writing prompteina, kirjoitusinspiraation herättelijöinä. Kun lukee muutaman kappaleen valmista tekoälyn tuottamaa tekstiä, joka päättyykin kuin seinään, ei voi olla pohtimatta, miten teksti jatkuisi. Tekoälyä voisi siis hyödyntää helposti ideointityökaluna. Skeemoihinsa kangistuneille ihmisaivoille saattaa tehdä hyvää nähdä, millaisia odottamattomia asiayhteyksiä tekoäly on voinut löytää.
Mielestäni yhtä tärkeää kuin se, miten teknologia mukautuu tarpeisiimme, on se, miten mukautamme työskentelyämme teknologiaan. Tekoälyn kanssa työskentely kysyy kärsivällisyyttä ja kykyä asettaa sille realistisia tavoitteita. Tekoälyn teksti ei ikinä ole valmista sellaisenaan, ja sen tuottaman laajan tekstimassan perkaaminen kysyy kärsivällisyyttä.
Ennen kuin tekoäly voi yleistyä media-alalla, pitää asenteiden sitä kohtaan muuttua. On ilmeistä, että tekoäly ei tule viemään kenenkään työpaikkoja, sillä se ei kykene tekemään sitä, mitä ihminen, vaan jotain aivan muuta. Jos tekoälyä ei miellettäisi kaltevaksi pinnaksi, joka viettää kohti massatyöttömyyttä, vaan alustana uusille ideoille, siitä saattaisi jopa olla aitoa hyötyä kirjoittajille. GPT-2 on omimmillaan, kun sitä kohtelee kuin kirjoittajaparia, jonka kanssa voi pallotella ideoita, kuitenkin siten, että viime kädessä tarinalliset valinnat tekee ihminen.
Alalla vallitsee osaamiskuilu: koodarit eivät osaa kirjoittaa tarinoita, eivätkä kirjoittajat koodata. Sisällöntuotantoon erikoistuneita helppokäyttöisiä sovellutuksia on vähän, eikä niitä myöskään synny lisää, jos niitä tekevät ihmiset eivät ole tietoisia algoritmien luovista käyttötarkoituksista. Suurin ongelma kuitenkin piilee kenties siinä, että harva kirjoittaja tietää, miten helppoa tekoälyjärjestelmiä on nykyisin käyttää. Siksi laadin opinnäytetyöni tarkoituksella sellaiseksi, että se toimisi oppaana teknologiaan ensimmäistä kertaa perehtyvälle kirjoittajalle. Läpäisin itse hädin tuskin lukiomatematiikan ja pärjään silti algoritmien kanssa. En täysin ymmärrä, miten tekoäly toimii, mutta tiedän, miten sitä voi käyttää. Kenties vähän samalla tavalla kuin GPT-2, joka osaa kirjoittaa käsikirjoituksia, vaikka ei edes ymmärrä, mitä sanat tarkoittavat.
Opinnäytetyö Theseuksessa.
Stipendiblogin kirjoittaja voitti kirjoituksellaan stipendin MEDIA-ALAN TUTKIMUSSÄÄTIÖN STIPENDIKILPAILUSSA.
