5.11.2020

Stipendiblogi: Samoja tekstilajeja eikä enää niin eri tekijöitäkään – journalismi- ja viestintäammatit lähentyvät toisiaan

Simo Löytömäen pro gradu -tutkielma ”Eri puolilta aitaa, silti lukijan ehdoilla: Journalismin ja viestinnän välisen suhteen tarkastelua” paneutuu journalismin ja viestinnän väliseen rajavetoon.

Jos Yle Areenassa julkaistaan podcast, se mielletään automaattisesti journalismiksi. Entä jos podcastin julkaiseekin taho, jolla ei ole mitään tekemistä journalismin kanssa? Onko se silloin journalismia?

Suomen suurimpiin viestintätoimistoihin lukeutuva Miltton julkaisi toukokuussa 2019 sivuillaan Euroopan kohtalonhetki -nimisen tekstin. Siinä kirjoittajat kertovat, mitä näkivät roadtripillään Pohjois-Euroopan pääkaupungeissa.

Miltton nimitti kirjoitustaan reportaasiksi. Muutama päivä sen julkaisusta Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen toimittaja Anu Nousiainen jakoi reportaasin Twitterissä. “Nyt ollaan journalismin isojen kysymysten äärellä. Mitä̈ pitäisi ajatella viestintätoimiston reportaaseista? Podcastejahan tekevät jo kaikki. Omiiko markkinointi journalismin metodit?” Nousiainen kysyi.

Halusin selvittää, miten toistensa vastakohdiksi usein asemoidut toimittajat ja viestijät näkevät toisensa ja alansa 2020-luvulla, kun mediaesitysten rajat hälvenevät entisestään.

Toimittajat eivät kilpaile yleisöjen mediankäyttöajasta vain toistensa kanssa. Journalististen tuotosten sijaan päädytään yhä useammin ei-journalististen sisältöjen pariin: podcastien, Youtube-videoiden, äänikirjojen ja suoratoistopalvelujen äärelle.

Pelkät uutiset eivät enää tuota mediataloille voittoa, koska perusuutiset voi saada ilmaiseksi melkein mistä vain. Lukijoita pyritäänkin sitouttamaan tilaajiksi pitkillä, syvällisillä ja usein tarinallisilla jutuilla eli niin kutsulla feature-journalismilla.

Edellä mainittu Milttonin reportaasi on malliesimerkki sisällöstä, joka muistuttaa ensivilkaisulla hyvin paljon feature-journalismia, mutta ei kuitenkaan ole sitä.

Halusin tietää, mitä toimittajat ja toimittajataustaiset viestinnän ammattilaiset ajattelevat tämän tyyppisistä sisällöistä. Mitä täytyy huomioida ja mitä mahdollisia ongelmia ilmaantuu, jos muut viestinnän alat tuottavat journalismin kaltaista sisältöä?

Haastattelin viittä journalistitaustaista henkilöä. Heistä toimittajia on kolme: Anu Nousiainen Kuukausiliitteestä, Sonja Saarikoski Imagesta ja Vappu Kaarenoja Suomen Kuvalehdestä. ”Aidan” toiselle puolelle hypänneitä toimittajataustaisia viestinnän ammattilaisia edustavat Ville Blåfield Milttonista ja Suvi Auvinen Ellun Kanoista. He kaikki esiintyvät tutkimuksessani omalla nimellään.

Sain selville, että journalismilla ei ole erityisoikeutta johonkin tiettyyn tekstilajiin tai esityskeinoon, vaikkapa reportaasiin tai podcastiin. Närkästymistä ei siis suinkaan herättänyt se, että joku journalismin itsesäätelyyn sitoutumaton toimija kutsuu tuottamaansa sisältöä reportaasiksi. Pulmat tulivat esiin periaatetasolla, niin sanotuista hyvissä tavoissa. Tällöin tärkeintä oli läpinäkyvyys: oli teksti tuotettu millaisiin tarkoituksiin tahansa, lukijan on tiedettävä tarkalleen, millaista sisältöä hän kuluttaa. Alojen välistä rajaa ei tule tietoisesti hämärtää.

”Se on huijaamista, että syötetään jotain viestiä ja toivotaan, että lukija kuvittelee, ettei käy ilmi, kuka siinä on taustatahona”, Ville Blåfield toteaa.

Lukijan asema korostui myös alojen eroissa yleisesti. Toisin kuin viestintä, journalismi on aina viime kädessä vastuussa lukijalleen, katsojalleen tai kuuntelijalleen. Viestinnässä taas ajetaan ensisijaisesti työnantajan tai toimeksiantajan etua.

Journalismin ja viestinnän suhde kietoutui osaksi työmarkkinoita. Toimittajien mielestä osaavien journalistien siirtyminen viestintään ei ole toivottava ilmiö.

Syy oli yksinkertainen: journalismi on juuri niin hyvää kuin sen tekijät. Jos parhaat tekijät menevät muualle, journalismi on huonompaa.

”Aina, kun toimituksesta lähtee joku hyvä ja taitava tyyppi, se on iso menetys. Välttämättä ei saada uutta tilalle, ja siinä menetetään hirveästi kokemusta”, Anu Nousiainen pohtii.

Erityisen mielenkiintoista oli, että kaikki haastatellut näkivät rutkasti puutteita journalististen mediatalojen henkilöstöpolitiikassa. Mediatalojen henkilöstöpolitiikan ratkaisuja pidettiin lyhytnäköisinä. Viestintäalan nähtiin houkuttelevan toimittajia, joista työnantajat huolehtivat heikosti.

Työntekijöitä päästetään helposti lähtemään ja luotetaan siihen, että isossa mediatalossa työskentely riittää porkkanaksi tilalle tuleville uusille tekijöille. Viestintätoimistoissa taas työntekijöistä huolehtiminen ja heidän huomioimisensa on tyystin eri tasolla. Tämä houkuttelee monia toimittajia loikkaamaan aidan toiselle puolelle.

Haastateltujen mielestä mediataloissa ei aina osata arvostaa toimittajien työtä, vaan palava halu tehdä journalismia otetaan itsestäänselvyytenä. Tällöin ikään kuin luotetaan siihen, että työ itsessään riittää pitämään taitavat toimittajat journalismin parissa. Tämä korostui haastateltujen puheissa etenkin nuoria toimittajia käsiteltäessä.

”On vaan luotettu siihen, että kyllähän meille nyt ihmisiä tänne tulee”, Vappu Kaarenoja suomii.

Kaarenojasta nuoret toimittajat saattavat kokea, etteivät he ole työnantajalle edes tuopin arvoisia.

”Jossain Hesarilla keskustellaan siitä, voivatko kesätoimittajat saada yhden drinkkilipun kesätoimittajajuhliin. Kyllä siinä kysymys herää monelle, olisiko työelämäni miellyttävämpää, jos olisin jollain muulla alalla.”

Pätkätyösuhteet ja yleinen epävarmuus työllisyydestä ovat eritoten nuorille toimittajille valitettavan tuttuja. Niitä kuitenkin jaksetaan, koska sateenkaaren päässä siintää vakituinen työpaikka himoitussa organisaatiossa. Ennen pitkää monet osaavat toimittajat saattavat vaihtaa työpaikkaan, jossa he kokevat tulevansa huomioiduksi.

On myös syytä pohtia, onko työllistymisen näkökulmasta kategorinen jako journalismin ja viestinnän välille enää tuoreimmille toimittajasukupolville oleellinen. He ovat astuneet ja astuvat työelämään vaiheessa, jolloin yt-neuvottelut ovat olleet jo toimitusten arkipäivää. 1980-luvun lopussa syntyneiden ja sitä nuorempien toimittajien piireissä alanvaihto viestintään lienee luonnollinen osa työelämän kiertokulkua eikä vaadi sen kummempia perusteluja, saati hyväksyntää.

Alat on kuitenkin hyvä pitää selvästi erillään, jotta viestintä ei sekoitu journalismiksi eikä journalismi viestinnäksi.

Tutkielma JYX-julkaisupalvelussa.

 

Stipendiblogin kirjoittaja palkittiin MEDIA-ALAN TUTKIMUSSÄÄTIÖN STIPENDIKILPAILUSSA.